Prinssi Willamsin salmi Alaskassa on viimeisiä
paikkoja maailmassa, jossa havumetsävyöhyke ja meri vielä
kohtaavat toisensa ilman mökinröttelöitä ja
liplap-laitureita. Maalla valtaa pitää karhu ja merellä
tappajavalas (eiku miekkavalas). Parin sadan kilometrin levyinen
ja pituinen saaristoinen sisämeri ympäristöineen on nimittäin
rauhoitettu kansallispuistoksi. 
Merestä riittää antimia niin, että niissä parissa kolmessa paikassa, josta valintamyymälä löytyyy, ei tarvitse vierailla kuin kaljan tai kalastusvälineiden hankkimiseksi. Tyynen valtameren jättiläishyökylaineet eivät täällä haittaa rantautumista, ominainen sdäätyyppi on tuuleton tihkusade. Leiriytymispaikkoja on runsaasti rantapenkereillä ja jokaisen leiripaikan vierestä löytyy vuoren laelta vastikään sulanutta vettä tuova puro tahi lohijoki.
Alueelle pääsee suihkukoneella. Kun amerikkaan lentää niin kannatta tietää, että matkatavaroiden yhteispaino on peräti 64 kiloa, eikä esimerksiksi Klepper-mallisen (itseasiassa mulla Pouch) koottavan kanootin mukaanotto aiheuta lisäkustannukisa, kunhan kamppeet saa koottua kahteen 32 kilon kollin, joista toinen saa muistuttaa mitoiltaan suksipakettia
(Toisaalta taas ikävästi muihin ilmansuuntiin matkustaessa kamoja saa yleensä olla vain 20 kiloa, mikä seikka suuresti haittaa kanoottimatkailua esimerkiksi kaukoidässä).
Maapallon vastakkaiselle puolelle pääsee kahta tietä. Varakas lentää länteen Anmchorageen esimerkiksi Seattlen kautta, ja maksaa menopaluusta noin 7000 markkaa. Riskin ystävä lentää taas Aeroflotilla Moskovan kautta ja maksaa vaivaiset 3500 markkaa. Anchoragesta sitten pääse bussilla (Samovar Inn -merkkkisen suositeltavan motellin pihamaalta) Portageen, josta taas pääsee junalla vuorten läpi Whittier nimiseen kalastussatamaan. Ostokset kannattaa tehdä Anchoragessa, sillä Whittierissä ei saa juuri mitään ja sekin vähä on kalliimpaa plaatua.
VHF-käsiradio on tärkeä turvaväline. Niitä saa Amerikasta halvalla (100 taalaa). Lisäksi VHF-radioihin saa Radio Shackista kivoja vesitiiviitä koteloita. Jotta radio toimisi tarvitaan myös virtaa, jota saa aurinkokennosta
, esimerkiksi 6-wattinen 80 taalaa. VHF-radiosta on vielä sekin hyöty, että niissä on sääkanava, josta kuulee mahdollisista tsunameista ja tulva-aalloista etukäteen. Lisäksi on hyvä olla hätäraketteja, jos radio ja kanootti menee rikki yhtäaikaa. Toisaalta täytyy kyllä varautua siihen, että kanootin joutuu rakentamaan uudestaan, eli lasikuitua ja liimaa ja työkaluja ym. pitää olla riittävä määrä.
Kokeilumielessä ajattelin ostaa itselleni myös pyssyn. Pyssyn ostamisessa ei ollut muita esteitä, kuin se että myyjän mielestä karhun pysäyttämiseksi tarvittavan aseen minimipaino oli ainakin 5 kiloa. Pyssyn hinta olisi ollut kohtuullinen ja siihen olisi saanut kivan vesitiiviin kotelon.
Ainut sovelias pukine täällä on märkäpuku, merivesi on kylmää ja metsät ja rantapöheiköt ovat useimmiten kosteita. Muita vaatteita, kuten muodikkaan Goretex-kuivapuvun sisäpuolisia tamineita ei saa enää kuitenkaan kuivaksi, kun ne ovat kerran kastuneet. Ei niin etteikö aurinko joskus paistaisi. Ja kun lämpötila on ollut viikon liki kolmekymmentä astetta, ymmärtää, että tasanen tihku on sittenkin alueen suotuisin säätyyppi.
Makuupussin saa säilymään kuivana, kunhan hankkii vuorovesitaulukon, sillä pari kertaa kuussa meri nousee niin korkealle, että rantahietikoilta ei kuivaa paikkaa löydä.
Whittier on tosiaan ensimmäinen paikka missä kajakin voi pistää veteen. Anchoragen puolella on kymmenen metrin vuorovesi, niin että jäljelle jää pelkkää mutaa kilometrien matkalle. Mutaan on kuulemma useampikin kamnoottimies juuttunut ja hukkunut, kun meri on taas palannut parimetrisenä hyökylaineena. Pienvenesataman ylläpito on täällä jyrkkien rinteiden ja maanjäristysten alueella niin kallista, että kanootistakin peritään mereenheittomaksu (launching fee $6). Ja eiku sitten meloen.
Ei kannata kuitenkaan omistaa ruskeita melontapukineita, sillä tappajavalas (eiku miekkavalas, eli Orca) luulee, että kanootissa istuu hylje. Tappajavalas on yleensä noin kymmenmetrinen ja liikkuu se 5-20 yksilon parvissa vähintään 10 solmun nopeudella. Jos valaat päättävät syödä sinut ja olet keskellä selkää, ainut mitä voit tehdä on lähettää VHF-puhelimella naseva testamentti ja se siitä. Valaan selkäevä ulottuu kuitenkin parin metrin korkeudelle ja hengitysaukon puhina kantaa kilometrejä, niin että ennen pitempiä oikomisia vuonojen poikki kanatta kiikaroida ja kuunnella ja miettiä hieman. Valaat oleskelevat etupäässä valtameren puolella ja vierailut saaristossa eivät ulotu kovin pitkälle. Itse selvisiin yhdestä valaasta kun revin itseni täysillä läheisen karikon suojaan. Elukka kävi valehtelematta 5 metrin päässä, teki kivan hyökylaineen ja luopui leikistä.
Karhut eivät sittenkään ole iso ongelma, sillä mustakarhu on kasvisyöjä luontaisesti, ellei se ole jonkun suositun leiripaikan tienoilla oppinut, ettöä ihmisen jäljiltä jää ruokaa, kunhan ihmisen ensiksi pelottelee pois. Leiripaikan valintaa helpottaa se, kun tietää, että mustakarhu jättää jäljen, jossa on 5 varvasta rinnakkain, kun taas agressiivisen harmaakarhun jäljessä on 4 varvasta. Glacier bayssa harmaakarhu söi kesällä -90 kanoottimiehen niin että tarvittiin laboratoriotutkimus, jotta voitiin todeta jätösten olevan peräisin ihmisruumista.
Muista ongelmista mainittakoon mursut ja merileijonat, jotka ovat kovin reviiritietoisia. Paras politiikka on meloa pontevan määrätietoisesti valitsemaansa suuntaan eikä jäädä kekustelemaan, läiskyttämään melaa tai muuten mutkittelemaan. Rannikon välittömässä läheisyydessä on aina suojassa isommilta merihirviöiltä ja rantavedessä näkee paljon mielenkiintoista, vaikka matkaan tulisikin lahdenpohjien kautta hieman mutkaa.
Ainut paikka mistä saa seuraavan kerran teollisuushyödykkeitä Whittierin jälkeen on Valdez, tuo öljykatastrofin kotipaikka (vaikka en koskaaan nähnyt jälkiä mistään öljystä). Ja sitten on Gordova. Kaikki noin sadan kilsan päässä toisistaan.
Valdezin matkalla pitää käydä
Columbiajäätikön luona, sillä se on maailman tai Amerikan tai
Alaskan suurin tai kaunein: 
Lahdella vaeltavien jäälohkareiden välittömään läheisyyten ei pidä mennä, sillä jäälohkare sulaa alapuolelta enemmän ja kierähtää se aina aika-ajoin ja ylättäen ympäri ja tästä syntyvä hyökylainekin saattaa säikäyttää ellei jäävuoren alle joudukkaan. (Jäätikön lähistöllä on muutenkin vaarallista oleskella, ihmettelin itseksin, miksi leiripaikan ympäristön puissa roikkui merileviä! Lue tää!,kuva.) Tässä paikkassa nimenomaan on paljon mnerisaukkoja, kiinnostavia elukoita.
Valdezin lahdella ja juuri lahdelle johtavassa samalmesa on hiukan äkkinäiset tuuli ja meriolosuhteet.
öljytankkerit , jotka käyvät Alaskamn pohjoisrannikolta tulevan öljyputken eteläpäässä, eivät ole ongelma vaan pienemmät kalastus- ja sightseeing-alukset, jotka eivät tajua miinkälaista ristiaallokkia ne aiheuttavat salmessa.
Gordovan matkalla on intiaanikyliä, hylättyjä ja asuttuja.
Inkkarit eivät tykkää valkonaamoista ja sen myös näyttävät. Ainut tapa tutustua intiaaneihin on joutua niin pahaan pulaan, että niitä alkaa säälittää. Tämän opin kun menetin aikoinaan Yukon-joen yläjuoksuissa kaikki kamani koskessa ja hoipparoin pari vuorokautta märkäpuku ainoana asusteena kotia, siis Helsinkiä kohti.
Gordova on hieno paikka:
Kaupunkiin ei pääse kuin meriteitse. Vain omituiset tyypit asustavat tämmöisessä paikaasssa. VHF-radio on kotirouvien sisäpuhelin. Digitaalinen kutsukanava 70 on mehevimpien juorujen levityskanava. "Beam me up, Scotty!" huutavat lapset hätäkanavalla 16.
VHF-radio on kyllä tarpeellinen. Onkivapa tempaistiin kädestä ja se katosi syvyyksiin jonkun ovenkokoisen hahmon mukana. Todennäköisesti Halibut eli Ruijan Pallas. Varasiimakin oli käytetty. En ollut nähnyt muita veneitä päiväkausiin. Muutaman tunnin päästä kiuitenkin huomasin, että kaukana liikku joku piste. "Hoi vene, täällä kanootti", huusin hermona kanavalla 16. Ei vastausta. Järjetön kutsu, parempi on "Hoi vene matkalla Dangerous Passagen itäpuolella eteläänpäin, täällä kanootti salmen länsipuolella, olen kusessa". Myivät minulle uuden ongen ja kaikki oli taas ikäänkuin hanskassa.
Ulkomeren puolelle pitää mennä, jotta tietäisi, ettei se ole kivaa. Hyvä opetus on matka meriteitse Sewardiin Whittieristä . "Dangerous, put possible". sanovat monet. Harva on itse kokeillut.
Avomerimatkaaja oppii tuijottamaaan kauas taivaanrantaan. Kun se muuttuuu sahalaitaiseksi, tietää että taas tulee hirveä jättiaaalto. Ensiksi pienempi, yli päästiin, sitten kamala pimeä rotko, johon kanootti alkaa itsestään syöksyä. Pohjalla odottaa sitten harmaa eduskuntatalon seinä, joka sittenkin antaa periksi ja alkaa nousu ja nousu. Nousee se, ja jos on kilometrien päässä rannasta, eikä tuule, ei huipulla odota terävä ylipääsemätön murtoharjanne. Ylhäältä näkee pitkälle.
Jyrkistä rantakallioista ei saa mitään turvaa. Kamalaa ristioaallokkoa, hyökylaineita. Rantautumispaikat ovat niemien suojanpuoleisissa pikkulahdelmissa, jos sellaisen sattuu löytämään ja sinnekin pääsee vain kaukaa ulkoa kiertäen ja pahimpia sotkupaikkoja vältellen.
Yhtenä iltapäivänä oivalsin, etten pääse seuraavan niemen ohi ennen pimeää, vaan on vauhdilla palattava kymmenen kilometriä taaksepäin. Seuraavan päivänä taas aallot tulivat eri suunnista, ja olin jumissa, odotin viikon eikä hyökyjen keskeltä saanut edes kalaa. Yritin keksiä muuta syömistä, jotain ihme marjoja (linnutkin näitä syövät, eivät ne voi olla myrkyllisiä), jotain ihme sieniä, jotain ihme leviä. Yrittäisinkö kutsua radiolla helikopterin avuksi? Tappaisinko itseni? Seuraavan merimatkan aikana kerään niin paljon kalaa, että siitä riittäää, vaikka vähän pilaantuneenakin.
Yhdestä lahdesta löytyi rantakivikkoon
murskaksi vedetty Cessna 
Jäljistä päätellen lentokoneen kuski oli leiriytynyt paikalla viikkokausia. Iso kasa polttopuita ja siiven kappaleista kyhätty asumus. Karhun jälkiä oli joka paikassa ja olinkin aluksi aivan varma, löytäisin ihmishaaskan lähistöltä.
Toiseksi viimeisen niemen takaa löytyi talo! Talossa asui kaksi portugalilaista erakkoveljestä. Ne katselivat ulos ikkunasta ja kertoivat kuinka sekin kuoli tuossa tai tuossa ja kuinka se toinen taas joutui soutuveneellä merivirtaaan ja katosi jonnenkin. Jonain päivänä, kenties ensi viikollla me käydään Sewardissa, kun taas on pakko, ohhoijaa. Sewardiin ei voi mennä kanootilla, Seuraavan niemen (cape Resurrection) ohi ei pääse kanootilla, ei pääse. Niemen kärjessä on aina kolmimetrinen vaahtosotku. Parempi kantaa kamat niemen yli.
Meloin lahden poikki ja yritn kävellä niemen päälle neuvotusta paikasta. Puolivälissä nousua nyrjäytin varpaani ylipääsemättömässä louhikossa ja palasin takaisin.
Niemen ohi pääsee kuulemma moottoriveneellä silloin kun on pohjoistuuli ja vuoroveden huippuhetki, jolloin meri ei virtaa minnekään. Laskin kaiken tarkkaan. 3 tuntia niemenkärkeen, kärjen ohi ja ennen pimeän tuloa johonkin suojaan.
Odotin taas viikon jan luoja antoikin rukoillun tuulen oikeana päivänä, vuoksen huippu oli kello 11. Nyt tai ei koskaan. Ruokaa purkkeihin valmiiksi, vettä, suoli tyhjäksi. Rauhallisesti, tarkasti, olet vain melova kone, tasasesti tasaasesti, itsesuggestiota, mutta olen niin hermona, että vatsaan alkaa hrei koskea. Välillä otsemurhamoodi iskee päälle, haha, naureskelet maanisesti, ja sevengailer pokkana aallokossa. Kauemmas ja kauemmas niemen kärjestä, ei tämä niin paha ole. Isoja mutta tasasia, tuolla niemen kärjessä on tosiaan kamalaa sotkua. Pakkoko on niin läheltä kiertää. Iltapäivällä kaikki on ohi ja hermot laukeaa. Poimit merestä lohen ja lähdet rantsuun keittopuuhinn. Pimeä tulee telttaa pystyttäessä. Ei koskaan enää tänne.....
T. Noko 1992
Tein tämän alunperin Gopher-sivuksi. Siinä kuvat ja teksti olivat erikseen. Oliskohan vuonnna 1994, kun opin että www-sivulla kuva ja teksti voi olla kivasti sekaisin.
Kuvat on tältä videolta:
